Hankalia päätöksiä

Kun kissakaksoseni, Pietu ja Petja muuttivat luokseni kaksi vuotta sitten kodista, johon ne olivat päätyneet ennen luovutusikää, ja jossa niihin oli kuukaudessa kyllästytty, vannoin, että pojat saavat elää koko loppuelämänsä kanssani. Samaa vannoin myös, kun kissalauma lisääntyi kolmannella kissalla.

Sairastuttuani oloni on kuitenkin heikentynyt, jopa romahtanut. Kivut ja raajojen liikkumattomuus ja yleinen voimattomuus ovat nykyisin osa arkeani, vaikka eivät arkisiksi ole muuttuneet. Asioiden tekeminen on hankaloitunut jatkuvasti lisää, ja siinä samalla Petjan erityistarpeet ja se, mitä pystyn kissoilleni tarjoamaan, eivät ole enää kohdanneet.

Petja vaatii erityistä huomiota, sillä ellei hiekkalaatikko ole aivan tiptop-kunnossa, etsii herra toisen pissapaikan. Enkä nyt tiptop-kunnolla tarkoita sitä, että kakat ovat siivottu laatikosta, vaan oikeasti vielä siistimpää. Ellei näin ole, löytyy pisut sängystä. Itse en enää kykene kissanhiekkojakaan yksin vaihtamaan, vaikka kakat saankin lapioitua roskikseen. En myöskään kykene enää pesemään peittoja, lakanoita ja petauspatjoja viikoittain, sillä käsissäni ei yksinkertaisesti riitä "tehoa" edes petauspatjan nostamiseen pois sängystä. Hyvä jos parisängyn peiton saan nostettua syliini, puhumattakaan sen survomisesta pyykkikoneeseen.

Petjan pissaongelma on viimeaikoina ollut jokapäiväinen, vaikka miten olisin yrittänyt hiekkalaatikkoa puhdistaa, eivätkä voimani enää yksinkertaisesti riitä erityistarpeisen kissan kanssa toimimiseen. Oli siis tehtävä haikea päätös: minun on luovuttava Petjasta.

Tätäkin blogipostausta kirjoittaessa itken, koska tunnen oloni syylliseksi, vaikka ratkaisu onkin itseni ja kaikkien kissojeni kannalta varmaankin paras mahdollinen, etenkin kun ottaa huomioon olosuhteet. Erityisen pahalta päätökseni tuntui sen takia, että olen pentukodin jälkeen jo Petjan toinen omistaja. Lisäksi tuntui pahalta erottaa veljekset toisistaan, ja pettää lupaus siitä, että ne saisivat elää luonani loppuelämänsä. Mieltäni vaivasi myös se, että mitä jos Petja joutuukin sellaiseen kotiin, jossa en kuule siitä enää yhtään mitään, enkä näin ollen voisi tietää, päätyikö herra esimerkiksi kesäkissaksi. Onneksi tuttavani vuosien takaa kertoi aikeistani kuultuaan, että hänellä olisi tarjota Petjalle rakastava koti, jossa siitä pystytään huolehtimaan!

En haluaisi luopua Petjasta, onhan kissa minulle rakas perheenjäsen, mutta ellen tee jotakin asian suhteen, olen todennäköisesti vielä pahemmassa lirissä tulevaisuudessa. Petjan jatkuvan sänkyynpissailun takia on todennäköistä, että muutkin kissani, Pietu ja Matkis, oppisivat tekemään tarpeensa vuoteeseen. Näin ei ole vielä onneksi käynyt, joten tilanne saattaa olla korjattavissa patjojen uusimisella ja petivaatteiden etikkapesulla.

Petja pääsee muuttamaan uuteen kotiinsa maanantaina. Viikonlopun yli pitää siis vielä sinnitellä. Ennen lähtöä on kuitenkin vielä monenlaista tehtävää: pitää etsiä muuttolaatikosta Petjan valjaat, ommella mukaan jokunen kissanlelu ja viettää koko kolmikon kanssa mahdollisimman paljon aikaa.

Kova ikävähän tässä tulee, se on selvää. Kyyneleitä silmässä mietin, millaista elo ilman Petjaa mahtaa olla. Varmasti helpompaa ja kevyempää, mutta myös kummallista ja varmasti haikeaakin, kun yksi perheenjäsen yhtäkkiä onkin poissa. Onneksi kuitenkin voin olla varma, että Petja pääsee hyvään kotiin, ja kuulen hänestä vielä tulevaisuudessakin.